1. päivä, tiistai 4.3.2008

Heräämme Variksen kanssa AO-Hostellistamme klo 8.30 herätyskellon ääneen. Hostellissa oli yllättävän hyvä nukkua - mitä nyt liikenteen äänet vähän häiritsivät, kun ikkunan äänieristys ei ollut kummoinen. Huone maksoi 39 euroa, ja siihen sisältyi aamiainen, eli aamiaisesta täytyy ottaa kaikki irti. Aamutoimien jälkeen siirrymme alakertaan aamiaiselle klo 9. Maksamme aamiaisen eilen saamillamme B-poleteilla aasialaiselta näyttävälle työntekijälle, ja käymme seisovan pöydän kimppuun. Aamiainen on hyvä ja täyttävä, ja tasapainottaa myös eilisen päivän epäterveellistä Burger King -settiä- tosin tuohon BK-settiinkin otin salaatin ranskisten sijaan, joten ei se nyt niin epäterveellinen loppupeleissä ollut. Aamiainen minun osaltani käsittää tumman leivän, sämpylän, leikkeleitä, juustoa, croissantin, hedelmäsalaattilautasen, kupin kahvia ja lasillisen mehua. Käymme Variksen kanssa vielä tarkistamassa edellisen huoneen, että sinne ei jäänyt mitään, kun sulakkeen palamisen takia sitä oli eilen vaikea tehdä pimeässä. Eipä sinne mitään ollut jäänyt. Otamme kamamme hostellista ja teemme check-outin ennen klo 10:tä.

Matkalaukkujen raahaaminen pitkin Münchenin katuja jatkuu - onneksi molemmilla meillä on pyörät laukussa. Suunnistamme takaisin rautatieasemalle, missä laitamme laukkumme säilytyslokeroon. Kummankaan laukku ei mahdu pienempiin, halvempiin lokeroihin, joten joudumme ottamaan isomman, viiden euron hintaisen lokeron. Optimointiyritykset eivät tuota myöskään tulosta, emmekä saa tungettua molempia laukkujamme yhteen isoon lokeroon, joten kumpikin joutuu maksamaan kiltisti viisi euroa. Laitoimme laukut säilytykseen siksi, että emme jaksa raahata niitä Adelheidstrasselle avaintenhakuun, minne on kuitenkin ihan kivasti matkaa (pari kilsaa).

Suunnistaminen Adelheidstrassen asuntotoimistoon onnistuu ilman ongelmia. Saksalaisista kylteistä ja ovissa olevissa lapuista ei ota erkkikään selvää, joten emme tietenkään ensimmäisellä kerralla osu oikean henkilön pöydän ääreen - meidät ohjataan palaamaan hieman takaisinpäin, ja minä koputan oveen, jossa ei mielestäni lue mitään, mikä viittaisi, että kyseessä on oikea ovi. No, oven takaa löytyy onneksi ystävällinen täti, joka vieläpä yllättäen tietää, keitä olemme, vaikka emme tee minkäänlaista esittelyä. Ensimmäiseksi saamme paperin, mihin tarvitsee passikuvan. Onneksi huomasin sunnuntai-iltana, että passikuvia tosiaan käskettiin ottaa mukaan. Eihän minulla mitään passikuvia ollut, mutta itse otettuja ja printattuja kuvia kuitenkin, vieläpä ihan valokuvapaperille. Variksella oli ihan oikeita passikuvia. Näyttää kelpaavan minunkin kuvat, kun ei valitusta kuulu. Tässä vaiheessa huomaan, että lapussa lukee "Frau Janne Savolainen". Pirulauta, kun Jannen täytyy olla naisen nimi jossain täällä päin. No, onneksi ei ollut kyse mistään tekstistä, mikä olisi tullut näkyviin mihinkään, ja tuohonkin paperiin asia korjattiin. Nyt siinä lukee "Herr Janne Savolainen". Kuulostaa paremmalta.

Allekirjoitamme useampia papereita, missä kaikissa teksti on tietenkin saksaksi (ei englanniksi). Pakko vaan luottaa. Hmm, pankkia koskeva lappu onkin kinkkisempi. Vielä ei ole mitään ongelmaa, mutta saamme perjantaihin asti aikaa avata tilin saksalaisessa pankissa, jonka kanssa tulee tehdä sopimus, että tämä Studentwerkheim (tjsp.), jolta vuokrasimme asunnon, saa ottaa suoraan rahat meidän tililtä. Eli kolme päivää aikaa selvittää tuollainen asia, mikä ei kuulosta helpolta, kun saksalaisista pankeista ja tileistä ei ole meillä kummallakaan mitään tietoa...

Saamme avaimet ja lähdemme kävelemään kohti Lothstrasse 62:a. Tämäkin matka sujuu ongelmitta. Menemme Fachhochschulen ohi, jossa pitäisi jotain opiskella jossain vaiheessa. Lothstrasse 62 onkin heti Fachhochschulen vieressä. Hetken arpomisen jälkeen löydämme sisäpihalta oikean ulko-oven ja pääsemme sisään oikeaan rakennukseen. Vaikuttaa ihan asialliselta. Otamme postit matkaan alakerran lukollisista postilaatikoista, ja jatkamme portaat ylös. Varis jatkaa kolmanteen kerrokseen, missä hänen asuntonsa on, ja minä jään toiseen kerrokseen. Saksalaiset lukot eivät ole ABLOY:ta, ja minulta menee lähes 5 minuuttia, että saan oman huoneeni oven auki. Siisti asunto. Sänky, yöpöytä, työpöytä, vaatekaappi ja hylly. Mietin aiemmin, mitä "wash basin" tarkoittaa. Se näyttää tarkoittavan lavuaaria, joka siis myös löytyy huoneesta. Alla kuva huoneesta - en saanut parempaa kuvaa otettua, ei ole tarpeeksi laajakulmainen kamera.



Seuraava operaatio oli netin saaminen toimimaan. Ihan positiivista, että asunnoista tosiaan löytyi netti ilman sen kummempia taisteluita. Emme kuitenkaan saaneet mitään tunnuksia Studenwerkheimista, emmekä tietenkään myöskään kysynyeet, miten netin saa toimimaan. Emme myöskään olleet varmoja, onko minun verkkokaapelini oikeanlainen. Varis oli unohtanut omansa kokonaan Ouluun, joten olimme minun kaapelini varassa. Netin saaminen toimintakuntoon oli ehkä noin tunnin kestävä taisteluoperaatio, joka sisälsi monia vaiheita, joita en jaksa tähän kirjoittaa (ja jotka eivät ketään kiinnostaisikaan, toivottavasti). Lopulta tilanne ratkesi siten, että olimme lähdössä takaisin Studentwerkheimin toimistolle, menimme alakertaan, ja kun minä olin jo ulko-ovella, Varis huudahti, että "Odotas". Varis huomasi alakerrassa olevan ilmoitustaulun, joka pelasti meidät. Ilmoitustaulussa luki jokaisen kämpän IP-osoitteet ym. joilla netin saisi toimimaan. Pelastus!

Netin testaaminen, toimii, rautatieasemalle hakemaan matkalaukkuja säilytyslokerosta. Kello on nyt jotain päälle 12. Suunnistus rautatieasemalle onnistuu Dachaustrassea pitkin. Otamme matkalaukut säilytyksestä, ja lähdemme takaisin Lothstrasselle asunnoillemme. Varis noutaa matkalla verkkojohdon Karstadtista, joka lienee paikallinen Stockmannin vastine. Varis myös mainitsee, että näki Karstadtissa isän ja pojan, joiden ulkonäköön kiinnitti huomiota: isällä oli irokeesi ja poika näytti ihan Adolf Hitleriltä.

Viimeinen kerta, kun tarvitsee raahata matkalaukkuja pitkään aikaan!!! Mahtava homma, kun saimme laukut kannettua asunnolle. Variskin vaikutti ihan tyytyväiseltä, kun pääsi 30-kiloisesta kaveristaan eroon. Vähän aikaa hengailtuamme kämpillä ja asetuttuamme asumaan lähdemme etsimään ruokaa. Kello lienee nyt jotain päälle 14. Tarvomme pitkin Dachaustrassea ja taivaalta sataa jotain lumimaista substanssia. Eilisen päivän keväisestä auringonpaisteesta ei ole tänään ollut tietoakaan. Ruokapaikkoja tulee useita vastaan, mutta mikään ei oikein nappaa. Slovenialainen grilli kuulostaa oudolta, ja on mennyt kiinnikin. Pitseria, jossa ei tuoksu hyvältä, ei voi olla hyvä. Muutenkin pitseriden pitsat vaikuttavat kääpiökokoisilta, vaikka halpoja ovatkin. Päädymme sitten palaamaan vähän takaisinpäin paikkaan, mistä sai jotain pihvien tapaisia. Minä otan Schweinschnitzelin ja Varis ottaa jonkun muun Schnitzelin, joka ei ollut sikaa. Varis menee terveyslinjalle, ja ottaa ranskisten sijaan salaatin. Minä en.

Syötyämme menemme paremman tekemisen puutteessa vielä käymään Karstadtissa uudelleen, tai minähän en siellä aikaisemmin käynytkään, kun jäin ulkopuolelle valvomaan meidän matkalaukkujamme. Yritämme tehdä jotain hintavertailuja Suomen hintoihin, mutta homma osoittautuu mahdottomaksi, kun kumpikaan meistä ei muista oikein minkään tuotteen Suomen hintoja. Päätämme käydä vielä kahvilla, kun raskas ateria rupeaa väsyttämään. Kahvilan etsiminen on taas työläs operaatio, mutta lopulta löydämme ihan kohtalaisen paikan. Mutta ei täältä kyllä helposti saa kahvia alle kahdella eurolla. Selaamme vähäsen saksalaista sanomalehteä kahvilassa, ja ymmärrämme jopa osan otsikoista.

Lähdemme kuuden jälkeen kahvilasta pois, ja menemme tyyny/patja/peitto-kauppaan, jonka spottasimme aikaisemmin. Kauppa osoittautuu kuitenkin turhaksi. Tyynyt ovat jättikokoisia, ja lakanoista ja peitoista ei ota selvää, ja hinnatkin tuntuvat kalliilta. Poistuminen liikkeestä vähin äänin ja suunnistaminen kämpille.

Kämpillä minä laitan tämän blogin alulle. Eilisen päivän tekstin kirjoitin eilen, mutta vasta nyt laitan tekstit nettiin. Blogin avaaminen on yllättävän helppoa. IE ei pelitä, mutta firefoxilla homma skulaa hyvin. Blogin avaaminen oli viiden minuutin homma. Mukavan helppoa. Häviän myös yhden euron nettipokerissa ja juttelen hetken suomalaisen kaverin kanssa skypessä. Lisäksi puran sähköpostilaatikkoon parin päivän aikana kertynyttä sotkua. Sitten kello onkin jo jotain luokkaa yhdeksän, ja lähdemme Variksen kanssa tutustumaan Biergarteniin, jonka huomasimme aikaisemmin päivällä. Alla muutama kuva paikasta ulkoapäin - varsinainen "Garten-osa" ei kyllä näy tässä, pelkästään rakennus ulkoapäin.





Biergartenhan ilmeisesti tarkoittaa paikkaa, missä olutta juotaisiin ulkona, mutta luonnollisestikaan se ei nyt ihan tässä vaiheessa kevättä vielä onnistu. Paikasta löytyy kuitenkin myös sisätilat, jotka vaikuttavatkin ihan asiallisen kokoisilta. Aluksi seuraa tietenkin taas hirveä empiminen, kun ei oikein ota selvää, minkälaisesta paikasta on kyse. Moni näyttää syövän jotain, mutta kummallakaan meistä ei ole nälkä. Lopulta uskaltaudumme istumaan pöytään odottamaan, mitä tapahtuu. Hetken päästä ystävällinen tarjoilija tulee pöytäämme, ja Varis uskaltautuu kysymään jotain tyyliin: "Können wir hier nur trinken?". Tarjoilija näyttää huomaavan, että meidän saksamme ei ole kovin hyvässä kuosissa ja puhelee meille selvällä saksalla: "Ja, wollen Sie klein Bier, gross Bier, ein Liter, zwei liter. Nicht zwei Liter!" Ja naureskelee siinä samalla. Pöydällä oli lappu, jossa mainostettiin litran Starkbieriä hintaan 5,8 euroa. Varis tilaa sen. Minä emmin hetken, ja otan sitten samanlaisen. Tarjoilija kehuu valintaamme.

Muutaman minuutin päästä tarjoilija tuo meidän oluemme - mielestäni ne ovat järjettömän kokoisia... juomme oluemme rauhassa ja juttelemme mm. viime perjantain tapahtumista, kun vietimme jonkinnäköisiä läksiäisiä Oulussa. Oluen juontiin menee 1,5 tuntia, ja se on varmasti selvästi vahvempaa kuin 5-prosenttista, vaikka ei toisaalta siltä maistu - mutta siltä tuntuu, ehdottomasti. Jos yksi olut olisi normaalisti esimerkiksi Suomessa tämän kokoinen ja -vahvuinen, minulle ei ainakaan tuottaisi ongelmia lähteä ihan oikeasti "vain yhdelle".






Paikka sulkeutuukin sopivasti puoli kahdentoista aikohin, jolloin olemme saaneet oluemme juotua ja istuttua tarpeeksi. Jätän tarjoilijalle tippiä 0,2 € Variksen minulle opettamalla fraasilla "Das stimmt so". Eli oluen hinta oli 5,8 €, ja iskin 6 euroa tarjoilijan käteen, ja sanoin edellämainitun fraasin, niin tipin antaminen onnistui. Suunnistamme takaisin kämpille.

Tänä päivänä ei muuta ihmeempää enää sitten tapahtunutkaan. Kaksi päivää rasvaista ruokaa ja olutta tuntuivat, ja teen vielä 3x30 vatsalihasliikettä ennen kuin menen ensimmäistä kertaa unten maille Lothstrassen asunnolla. Juttu jatkuu huomenna.