5. päivä, lauantai 8.3.2008 (maailman paskin pitseria ja pitsa)

Nukun pitkään ja herään vasta klo 10.30 - ihanaa eilisen perjantain tuskaisen klo 6:n herätyksen jälkeen. Päivä käynnistyy nihkeästi. Aloitan kirjoittamaan perjantain blogimerkintää. Huomaan pian, että homma on tuskainen, kun perjantai oli melko tapahtumarikaspäivä büroineen ja olympiazentrumeineen. Kello 14 lähdemme Variksen kanssa normaalille kahvinetsintäreissulle. Varis on jälleen kerran aivan tuskissaan ilman kahvia, ja menemme kahvilaan, josta ei kyllä taas ota mitenkään selvää, miten se pysyy pystyssä. Ihan siistin näköinen paikka, mutta ei yhtään muuta asiakasta meidän lisäksi. Kahvi maksaa 1,6 euroa. Münchenissä näyttää olevan tapana, että kahvin mukaan saa keksin.

Seuraavaksi käveleskelemme vähän ympäriinsä, ja etsimme mm. pankkiautomaattia. Ei näy. Tengelmannin (paikallinen lähikauppamme, jonka mainitsin pari päivää sitten erittäin positiivisessa sävyssä) takaa löydämme kuitenkin kahvilan, josta saa kahvia eurolla. Jesh, tuolla pitää käydä jatkossa. Ei enää kahden euron kahveja. Lisäksi löydämme pitserian, joka vaikuttaa houkuttelevalta - pitsat noin vitosen ja olut 1,5 euroa. Mietimme, että voiko olla kyseessä 0,5 litran olut. Palaamme Tengelmanniin, ja käymme kaupassa. Huomenna on nimittäin sunnuntai, ja lähes kaikki paikat ovat silloin täällä päin kiinni. Ja meillä kummallakaan ei ole enää mitään ruokaa jäljellä. Ostan banaaneja, leipää, leikkelettä, 17-% kevytjuustoa, joka on melkein järkevän hintaista ja 1,5-% maitoa.

Käymme nakkaamassa ostokset Lothstrasselle. Varis etsii netistä lähimmän automaatin, mistä saamme nostettua rahaa, ja lähdemme käymään siellä. Matkaa 600 metriä. Löydämme automaatin helposti Jalkaväkikadulta (Infanterienstrasse). Automaatissa ei puhuta mitään Visa Electronista, mutta haluan ottaa riskin, ja lyön electronin laitteeseen. Vaikuttaa hyvältä. Syötän pinin. Näyttää menevän läpi. Valitsen nostettavan summan (setelitkin saa valita, cool) ja painan ok. Ja siihen kusee. Incorrect pin... vittu. Mikä siinä on. Keskeytän homman. Saan sentään electronini takaisin automaatista. Nostan rahaa sitten oikealla Visalla. Olisiko mahdollista, että olen unohtanut tunnuksen, kun en ole Suomessakaan muutamaan kuukauteen electronia käyttänyt, kun siirryin käyttämään Visa-pankkiluottokorttia. En tiedä, mutta pitäisi selvittää.

Lähdemme takaisin Lothstrasselle hirveä tukko rahaa lompakossa. Kello on 15:30. Näppäilen tietokoneella jotakin reilun 1,5 tuntia. Viiden jälkeen Varis laittaa viestiä, että lähtäänkö syömään. On kieltämättä nälkä. Varis ehdottaa paikaksi Sportbaria, jossa kävimme syömässä Schnitzeleitä viikon alussa. Minä ehdotan tänään löytämäämme pitseriaa, kun se on sopivasti auennutkin viideltä. Päätämme mennä pitsalle. Katsomme listaa vielä pitserian ulkopuolella hetken ja emmimme hetken ennen sisälle menoa. Tilaamme tiskiltä pitsat. Molemmat otamme pienet pitsat. Emme ehdi tilata oluita, kun myyjä jo lähtee paistamaan pitsoja toisaalle. Istumme pöytään. Sisällä on jäätävän kylmä, kun ovi on jostain syystä auki. Emme uskalla sulkea ovea - varsinkin kun Varis kertoo jutun, että kun joku hänen tuttunsa oli sulkenut oven jossain oululaisessa ulkomaalaisten pitämässä pitseriassa, oli myyjä huudahtanut: "Te ajaa pois kaikki minun asiakkaat!". Luonnollisesti ulkomaalaisella aksentilla lausuttuna.

Pitseria näyttää muutenkin varsin kolkolta. Emme ymmärrä taaskaan, miten paikka pysyy pystyssä. Luonnollisesti olemme ainoat asiakkaat. 10 minuutin odottelun jälkeen pitsat tuodaan meidän eteen - laatikoissa, ilman mitään syömävälineitä. Kysymme olueista. He eivät saa myydä olutta kuin mukaan. En ymmärrä yhtään, mitä myyjä vielä selvitää, mutta jostain syystä hän tuo yhden oluen kuitenkin meidän pöytään. Olut, joka ei ole edes kovin kylmää - fakta, jonka myyjä kyllä mainitsee. Pitsa on jotakin aivan järkyttävää paskaa. Pitsa on järkyttävän pieni, ei edes puolta sellaisesta pitsasta, mihin Suomessa ja Oulussa on tottunut. Mutta pahinta on maku... ylivoimaisesti paskin pitsa, mitä olen koskaan maistanut. Liioittelematta yhtään. Pitsa kilpailee samassa kastissa Atrian 0,60 euron mikropitsojen kanssa. Mutta Atrian roiskeläpillä on se etu, että niistä ainakin tietää, mitä ne ovat, ja tietää etukäteen, mitä saa. Tästä ei ota selvää. Ananakset ovat kovia. Lihana on joitain kinkkusuikaleita. Pitsa on niin huonoa, että Varis ei saata edes syödä annostaa loppuun. Minä syön sinnillä oman pitsani - onhan tästä kuitenkin maksettu, ja ei pitsa mielestäni ihan niin huonoa ole, että sitä ei saattaisi syödä. Nautintoa se ei kyllä ole. Mutta pystyy Atrian mikropitsankin syömään helposti loppuun, vaikka se ei nautintoa aina sekään ole. Juomme yhden oluemme puokkiin loppuun. Menemme tiskille maksamaan. Varomme jättämästä yhtään tippiä tänne paikkaan. Lähdemme pois ja huikkaamme "Tschüss". Myyjä kehtaa vielä kysyä, kun olemme jo ovella: "Hat es geschmect?". Varis ei saa kysymyksestä selvää, minä vastaan, että "Ja", ja poistumme nopeasti. Vittu mikä paikka!

Tähän väliin haluan kirjoittaa ylistyksen oululaisille pitserioille. Te saatte sieltä vitosella todella hyvänmakuisen ja -kokoisen pitsan. Vatsa täyttyy varmasti, ja pitsa on aina herkullisen houkuttelevan näköinen. Pitsa on melko epäterveellinen ruokalaji, mutta ottakaa tosiaan huomioon hinta ja koko. Täällä saa hieman kalliimpaan hintaan ainakin puolet pienemmän pitsan, joka on varmasti yhtä epäterveellinen kuin oululainen pitsa, mutta ei houkuttele missään mielessä ulkonäöllään, ja joka maistuu lähinnä oksennukselta. Kun pitsan joutuu vielä nauttimaan helvettiä muistuttavassa paikassa, joka lämpötilaltaan ei ole edes helvetin tasolla (helvetissä varmasti tarkenisi ainakin syömään), ei ruokailukokemus ole kummoinen. Kaiken lisäksi, Oulussa te todennäköisesti saatte helposti tilattua juomanne, ettekä joudu odottamaan 10 minuuttia, jos ette heti muista tilata juomaa. Oululaisessa pitseriassa saatte haarukan ja veitsen, joilla voitte syödä pitsanne. Oululaisessa pitseriassa myös todennäköisesti on töissä useampi kuin yksi henkilö...

Jaksamme sadatella pitseriaa pitkään. Varis menee Tengelmanniin ostamaan olutta. Äskeinen kokemus oli niin kauhea. Minä lähden mukaan, vaikka minulla ei mitään ostettavaa olekaan. Törmäämme Tengelmannissa vaihtariin (Jonathan, jota Varis luuli aluksi Joseksi), johon Varis oli tutustunut. Jonathan on käymässä kaupassa tyttöystävänsä kanssa. Varis oli nähnyt Jonathanin jo aiemmin tänään, ja heillä oli puhetta, että menisimme käymään tänään illalla Augustiner Kellerissä, joka oli kuulemma ihan mukava paikka. Kävelemme Lothstrasselle. Kello on 18.

Näppäilen tietokoneella jotakin pari tuntia. Varis laittaa viestiä jossain välissä, kun kello 20:30 lähestyy, että ala valmistua lähtöön - oli sovittu, että Jonathan tulee koputtelemaan Variksen oveen puoli ysin aikoihin. Käyn suihkussa. Ainakaan puolelta Jonathanista ei ole vielä kuulunut. Ysiltä menen hengailemaan Variksen kämppään, kun ei ole enää mitään tekemistä. Emme tiedä, onko Jonathan unohtanut meidät, vai mikä on homman nimi, kun Jonathania ei kuulu eikä näy. Varis hioo eilisen blogitekstiään (jonka minä onneksi sain jo aikaisemmin kirjoitettua), ja juttelemme niitä näitä tunnin ajan. Varis tietäisi, missä Jonathan asuu, mutta ei kehtaa mennä koputtelemaan oveen, kun Jonathanilla oli se tyttöystävä käymässä. Klo 22 aikoihin päätämme lähteä käymään kahdestaan Augustiner Kellerissä. Paska Jonathan, minkä teit...


Menemme ratikalla, kun Varis ei jaksa kävellä, ja väittää, että kävelyyn menisi liikaa aikaa. Ehkä näin. Ei huvita pätkääkään ostaa lippua ratikasta, joten matkustan pummilla. Perjantainakaan ei näkynyt yhtään tarkastajaa, vaikka matkustimme koko päivän julkisilla. Lisäksi tarkastusmaksu on 40 euroa. Suomessahan kyseinen maksu on kaksi kertaa isompi. Lisäksi liput ovat täällä paljon kalliimpia kuin Suomessa, kun opiskelija-alennuksia ei täällä varsinaisesti ole, joten pummilla matkustaminen on sikäli ihan järkevää. Tarkastusta ei tule, huh. Varis maksoi Einzelnerticketillä, vai mikähän olikaan, yksittäislippu kuitenkin, jonka oli ostanut aiemmin.


Kävelemme ratikkapysäkiltä Augustiner Kelleriin muutaman sata metriä. Kello on noin 22:45. Paikan edessä on joku turistilauma. Menemme sisään. Tämä on jotain ihan erilaista, kuin mitä olemme aiemmin Münchenissä nähneet. Monilla on päällä asu, joka vaikuttaa joltain baijerilaiselta perinneasulta. Lisäksi Kellerin pääsalissa näyttää olevan joku konsertti menossa. Porukalla on aivan hemmetin hyvä fiilis siellä. Ja olut virtaa. Litran tuoppeja kannetaan pöytään. Käymme tsekkaamassa alakerran, jonne on todella pitkät ja ahtaat portaat. Sielläkin näyttää olevan hyvä meno päällä - kellarissa on pirun kuuma, ja alkoholin ja hien haju on läpitunkeva. Nousemme takaisin ylös. Tilaamme yksinkertaisesti "Ein Bier". Meille tuodaan puolen litran tuopit. Samalla tulee kumottua Variksen matkaoppaan väite, että täällä oluen koko olisi oletuksena yksi litra. Ihmettelemme jonkun aikaa Augustiner Kellerin menoa. Ja ihailemme baijerilaisen naisen perinneasua, joka tuo muun muassa rintojen seudun mukavasti esille. Emme ottaneet kuvaa paikanpäältä, mutta asuhan on tämän näköinen: http://www.squidoo.com/oktoberfest#module2851788
(tuolta samaiselta sivulta löytyy myös naisille silmänruokaa "Hunks In Lederhosen"-osiosta)

Kello on vajaa 24, kun lähdemme Kelleristä. Nyt ei ole oikea hetki ryyppäämiselle. Kävelemme takaisin Lothstrasselle. Näemme matkan varrella myös bileratikan. Yritämme jopa mennä siihen kyytiin, koska luulemme sitä normaaliksi ratikaksi. Erotimme ratikan normaalista ratikasta siitä, että vaunusta kuului jotain diskomaista musiikkia, siellä oli diskomaiset valot, ja jotain tyttöjä tanssi käytävällä. Jee. Eivät ota meitä kyytiin.

Teen kiltisti 3x30 vatsalihastani ja painun nukkumaan. Huomenna pitäisi tehdä Variksen kanssa Suomesta jäänyttä rästikurssia, Organisaatio, henkilöstö ja kehittäminen, joten huomisesta blogista voi tulla hieman kuivahko. Tschüss, auf wiedersehen ja bis bald!